Istuin koko maanantaipäivän Turun Caribiassa kaupunginhallituksen seminaarissa. Virallisen ohjelman jälkeen oli tiedossa kylypylöintiä. Skippasin sen ja hain poikani Juhon kanssani matsiin Turkuhalliin.
Usein puhutaan urheilujuhlasta ehkä edes tietämättä, mitä sellainen oikeasti on. Eilisen jälkeen ainakin reilu 11000 lätkäfania tietää.
Olen aikanani saanut työskennellä TPS:ssa noin 15 vuotta. Ne olivat Tepsin kultaisia vuosia. Finaaleissa melkein joka vuosi ja mestaruuksiakin roppakaupalla. Mikään puu ei kuitenkaan kasva taivaaseen. Tepsi koki 2000-luvulla kovan pohjakosketuksen ja on vuosia keikkunut konkurssin partaalla. Täksi kaudeksi ei sarjan toiseksi halvimmalle joukkueelle annettu edes haastajan roolia. Organisaatio on kuitenkin opetellut ja oppinut nöyryyttä. Kun 90-luvulla yleisölle ei riittänyt enää mikään, niin eilinen finaalipaikan valtaus sai aikaan valtavan tunnemyrskyn - myös itsessäni.
Kun muiden joukkueiden ylijäämäpelaajista pitkälti koottu joukkue juhli jäällä osoitti täysi halli seisaaltaan suosiota ottelun viimeiset minuutit. Tuntui kuin olisin päässyt aikamatkalle jonnekin 90-luvun keskelle.
Tuollaisen matsin soisi jokaisen lätkäfanin kokevan oman joukkueensa kanssa. Odotukset Lukon suhteen eivät ennen kauden alkua suuret olleet, mutta joukkue asetti epäilijät häpeään. Aivan suvereeni hallinta miltei koko runkosarjan ajan nostatti kauden mittaan myös odotuksia. Hätäisimmät olivat jo syksyllä varaamassa toria kevääksi. Vielä ei ollut kuitenkaan Lukon aika, mutta se tulee - varmasti. Voittaminen on vaikea laji ja Raumalta puuttuvat vielä perinteet siihen. Uskon ja toivon, että pitkään ei enää tarvitse odottaa mahtavia tunnemyrskyjä ja aikamatkaa vaikkapa vuoteen 1963 myöskään Äijänsuolla.