Olen viime päivinä kummastellut urheilumedian innostusta maailman nopeimmasta valkoihoisesta. Kaveri pinkaisi jokin aika sitten satasen alle kymmenen sekunnin. Ja ajatella: valkoihoinen! Mitä seuraavaksi tapahtuukaan? Tuskin maltan odottaa, että joku vihreäsilmäinen työntää ensimmäisenä yli kaksikymmentäkaksi metriä kuulaa. Tai punatukkainen kiskaisee moukaria yli 85 metrin.

Suomeenkin on sitten saatu maailmanmestaruus. En tarkoita Sari Multalaa, vaan sitä kaveria, joka SK:n etusivun uutisen mukaan voitti äskettäin nuorten keskimatkojen maailmanmestaruuden polkupyöräsuunnistuksessa. Näyttää siltä, että maailmanmestaruuden voittaminen on mitä suurimmassa määrin lajivalintakysymys. Sama pätee maailmanennätyksen rikkomiseen. Entisellä kotipitäjälläni Jämijärvellä on tiettävästi edelleen haravakoneen vetämisen (ihmisvoimin) maailmanennätys. Muistaakseni matka oli Ikaalisiin ja takaisin.

Ja onhan meillä Raumallakin omat ME-miehemme. Kalle Johansson -niminen kadunlaskija esimerkiksi söi varttitunnissa (keskipitkä aika, huom.) yhdeltä istumalta 37 raakaa kananmunaa. Ikimuistettava päivä oli 10.3.1950. Tulos on tosin epävirallinen.