Pölläkari on monelle raumalaiselle tuttu kesänviettopaikka. Siellä on jo vuosikymmeniä järjestetty kesäsiirtoloita eli kesäleirejä. Vein oppilaani viettämään leirikoulupäivää sinne. Siitä kun olen itse viimeksi ollut Pölläkarissa on yli vuosikymmen aikaa, mutta paikka ei ollut muuttunut oikeastaan ollenkaan.

Kuumana kesänä 1990-luvun puolivälissä seisoi hieman hermostunut porukka Pölläkarin maisemissa. Suomi-Saksa-leiri oli alkamassa. Teini-ikäisten mielenmaisemassa pyöri kysymys, olisiko leirikavereissa jotain kivannäköistä tyyppiä vaikka. Leirille oli varmaankin valikoitunut aika rohkeaa porukkaa, koska tutustuimme toisiimme nopeasti. Minä olin lukenut saksaa vasta vuoden, mutta yritin silti käyttää kieltä reippaasti. Saksan tunneilta tarttunut muodollisuus nauratti uusia tuttujani. "Ei tarvitse teititellä", muistutti 18-vuotias suloinen sinisilmäinen poika minua usein. Kun saksalaiset sanat eivät enää riittäneet, vaihdoimme englannin kieleen.

Ja minä ihastuin! Ihastuin varmaan jo ekana päivänä. Ja minuun ihastuttiin! Ihastuttiin varmaan samalla, kun teitittelin sydämeni kyllyydestä. Pölläkari tuntui aivan satupaikalta ja koko maailma oli ihanan vaaleanpunainen, kun sitä katseli ihastuneen teinitytön silmin. Leiri oli upea! Pölläkarista käsin kävimme katsomassa Rauman nähtävyyksiä sekä kaikenlaisia tapahtumia. Meille järjestetty ohjelma oli kiinnostavaa, mutta minua väsytti päivisin kovasti, koska kaikki yöt istuin sen ihanan pojan kainalossa rantakalliolla. Viikossa ehdimme puhua ihan kaikesta ja huomata esimerkiksi sen, että meitä yhdisti rakkaus musiikkiin. Leirin loppuessa tunnelma oli käsin kosketeltavan haikea. Olimme tulleet hyviksi ystäviksi toisillemme ja muutamia ihastumisiakin oli syntynyt. Itkin varmaan kaksi päivää.

Ihastukseni ja minä soittelimme usein sekä kirjoittelimme tusinoittain rakkaudentäyteisiä kirjeitä. Loppujen lopuksi taisimme molemmat olla enemmän ihastuneita ihastumiseen kuin toisiimme, mutta oli se silti hauskaa aikaa. Seuraavana vuonna näimme Saksassa vastaavanlaisella leirillä. Kirjoittelimme vielä jonkun aikaa, kunnes ihastus vain laantui. Tänä päivänä olemme kavereita Facebookin virtuaaliyhteisössä.
Nykyisyydessä oli hauskaa kulkea oppilaiden kanssa tekemässä luontotutkimuksia ja samalla miettiä vanhoja asioita. Hymyilin varmaan itsekseni, kun muistin Pölläkarissa sattunutta suurta romanssiani.

Pölläkaria vastapäätä näkyy Kallioranta. Kun äitini oli lapsi, oli kesäsiirtolassa Pölläkari poikien valtakuntaa ja tytöt olivat Kalliorannassa. Välillä oli yhteisiä kisailu- ja leikkipäiviä ja silloin tytötkin menivät Pölläkariin. Minun perheessäni on Pölläkarissa vietetty aikaa jo kolmessa sukupolvessa. Äitini ja itseni lisäksi on myös tyttäreni ollut Pölläkarissa leireilemässä. Lapset liittyvät tietämättään sukupolvien ketjuun, kun he kulkevat tuolla tutulla rannalla. Samalla rannalla on saattanut kulkea myös oma vanhempi tai isovanhempi. Pölläkari on monelle raumalaiselle muistorikas ja tärkeä paikka. Toivon kovasti, että siitä ymmärrettäisiin pitää hyvää huolta!